Lapsosten ensimmäinen pentunäyttely

Se kun on vähän hulluutta päässä ja samanhenkisiä ihmisiä ympärillä, niin mikään ei estä heräämästä klo 02.30 vapaapäivänä vajaan kolmen tunnin unien jälkeen, vain ajaakseen edestakaisin Lahteen pentunäyttelyyn. Päivälle tuli siis pituutta liki 20 tuntia ja auton mittariin tuli lähemmäksi 1000 kilometriä lisää. Mutta mitäpä sitä ei tekisi rakkaudesta rotuun ja lajiin.

Niin Minna kuin Niinakin rantautuivat meidän rantsille jo la-iltana, sillä suunnitelmissa oli antaa Sennin ja Kurun kösytä pihalla riittävästi ja sitten pesun kautta punkkaan. Ja hyvässä seurassa homma tahtoo aina vähän venähtää ja niin nytkin kävi. Nukkumaan laitettiin siinä vasta klo 23 jälkeen.

Aamuyöstä oli enemmän ja vähemmän soraa silmissä, mutta saatiin sitä kone käyntiin ja auton nokka kohti Lahtea. Onneksi autossa oli kolme kuskia niin jokainen sai vähän levähtää välissä. Allekirjoittanut otti ajovuoron kotoa Hirvaskankaan Shellille. Siellä pentujen ulkoilutus ja kaikille pientä välipalatankkausta. Tässä kohtaa mä painuin ottamaan takapenkille torkut, etten ole kuin nukkuneen rukous kehässä Kurun kaa. Ennen Lahtea pidettiin vielä 4-tien varrella yksi pissatauko ja sitten jo pienien mutkien kautta (navigaattori oli vähän hidas pysymään kuskin perässä) päästiin Lahden messukeskuksen pihalle. 

Perillä kohteessa itseä vähän jänskätti kuinka täynnä energiaa kakarat on pitkän ajomatkan jälkeen ja kuinka ne suhtautuvat isoon määrään koiria, outoja ihmisiä ja hajuja sekä isoon, kaikuvaan sisätilaan. Huoli pois, sillä lapsoset ui kuin kala vedessä menemään. Mitä nyt Kurulla iski vähän Boss-meininki päälle ja äänen käyttö oli sen mukaista. Onneksi suhteellisen napakalla ohjauksella ilman ylimääräisiä pysähdyksiä luovin herran kehän laidalle ja kangashäkkiin toviksi rauhoittumaan. Senni oli heti sinut ympäristön kanssa ja ennakkoluulottomasti olisi halunnut tutustua muihin koiriin ja ihmisiin. Jopa siinä määrin, että mamman käskyt, herkut ja seura olivat vähän toissijaista välillä. Kurukin sai räkytysvaiheensa loppumaan ja uteliaisuus voitti ketunpojan mielen. Eli pisteet siitä miten hienosti lapsoset käyttäytyivät näyttelyssä. Huomasimme myös katalogista, että lapsoset olivat yksinään omissa luokissaan eli Kuru pikupentujen uroksissa ja Senni pikkupentujen nartuissa. Kaksi muuta kilpakumppania olivat isompien pentujen nartuissa. Tämä oli minusta hyvä juttu, sillä nyt molemmat sai olla yksikseen kehässä ja keskittyä omaan tekemiseen.

Tuomarina meillä oli Jouni Nummela, ja itselle jäi hänestä todella kiva mielikuva. Hän lähestyi pentuja rauhallisesti, antoi niiden nuuhkia ja puhui niille rauhallisella, matalla äänellä. Kaikki hänen liikkeet, kosketukset olivat rauhallisia. Uskon, että molemmille lapsosille jäi fiilis kehässä olemisesta, pöydällä seisomisesta ja tuomaroinnista. Itseä tietysti jännitti ennen kehää ihan tuhottomasti, sillä olihan kyseessä oma kasvatti, jonka vien ekaa kertaa kehään. Jos Kurua jännitti niin sitä ei tämä pikkuherra kyllä näyttänyt. Ketunpoika oli kuin kotonaan kehässä ja liikkui omaan silmään todella reippaalla asenteella. Olin salaa mielessä toivonut, että saisimme KP:n ja sitten kun ruusuke lyötiin käteen niin itkuksihan se meni. Voi pojat, mikä tunnemyrsky. Ja se vain paheni, kun Sennikin sai KP:n. Senniä taisi kyllä kiinnosti velipoikaansa enemmän kaikki muu kehässä, mutta hienosti Niina sai itsensä ja Sennin tsempattua tekemiseen ja pikkuneiti pääsi näyttämään mistä hänet on tehty.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että meidän kakarat oli rop-kehässä. En itse muista koko kehästä mitään, sillä en todellakaan ollut osannut moista tapahtuvan. Paremman esiintymisen ja reippaamaan liikkumisen ansiosta Kuru nappasi itsellensä ROP pennun ruusukkeen. Nythän siitä kyynelehtimisestä ei meinannut tulla loppua ollenkaan ja olo oli todella uskomaton. Omat kasvatit sai hienot arvostelut ja kotiin viemisinä ensimmäiset ruusukkeet ja pokaalin. Niina oli niin pyörällä päästä, ettei tainnut ihan heti tajuta mitä Senni oli saavuttanut. Ei siinä auttanut muuta kuin laittaa kotia viestiä, että iso kehä kutsuu ja menee myöhään.

Kehän jälkeen lähdimme koirien kanssa vähän ulkoilemaan ja syömään. Saimme myös vinkin (kiitos Taikacorgi) ihanasta Karirannan kahvilasta satamassa ja pitihän sinne mennä voittokahvit nauttimaan. Täältä ehdoton suositus tälle kahvilalle, jos Lahdessa liikutte. Miljöö oli enemmän kuin kohdillaan ja herkut vei kielen mennessä. En kyllä ymmärrä mihin mahaan sain iskender-kebabin jälkeen mahtumaan sen suunnattoman ison suklaa-banaanikakun palan. Tultiin takaisin hallille hyvissä ajoin ennen isoa kehää. Hienosti molemmat kakarat jaksoivat odottaa ja jopa nukkua häkissä. Itseä jännitti eniten kuinka Kuru suhtautuu kokoomakehään, kun on enemmän koiria ja elämää ympärillä. Vielä mitä, lunkisti jätkä ihmetteli maailman menoa ja veti oman osuutensa hyvin. Jatkoon emme päässeet ryhmässä, mutta on nämä oman rotunsa voitot niin harvinaista herkkua itselle, että pitää sitä jäädä koko rahan edestä nauttimaan tunnelmasta.

Mutta reissu oli siis onnistunut kaikilla mittapuilla mitatessa ja iso kiitos Minnalle ja Niinalle, sekä kotijoukoille, tästä tempauksesta. Minulla on kyllä vahva tunne ettei tämä jää ainoaksi reissuksi tällä kokoonpanolle, sillä sen verta hauskaa meillä tien päällä oli.